Min
ä olin uskottu mies.n
äist
ä ihmeiden aikojen p
äivist
ä kirjaa pidinvarhaisin aamuin,my
öh
äisin illoin.kuin varjonaan kuljin,kirjaten, kuka hopeaan hukutetaan,kuka juustopataan,kuka taas kepiniskuihin ja milloin.parvekkeella illastin kanssaan,katsellen, kun taivaanrannassahohti ihmeellinen valo...olivatko ne todellakinrevontulia paratiisinvaiko sittenkinp
ääkaupungin palo?joskus iltap
äiv
äaikaankuningas nousee p
äiv
ään uuteen:h
änet hereille laulaahehkuposki-kerubikuoro.ja pilvet pakenevat,h
än nauttii aamiaisen s
ängyss
ähierojien huomassa,kunnes onkin jo viinin vuoro...sen merkeiss
ä p
äiv
ä joutuu y
öksi,ja seurue ker
ää tarpeitaansiirty
äkseen ulos, jossapuutarhoissa keijut soittaahuilujaan, harppujaan:on bakkanaalitlehmuston varjoissa...silloin kuningas ymm
ärt
ää kansan onnen:oi onnea jakamatonta, jonkakuningas kansalleen lahjoittaaoi onnea kansan, joka saakuningastaan rakastaa!joskus kyll
ästyess
äänjuominkeihin, kesken leikinkuninkaalliset k
ädet peseekultamaljassa, viiniss
ä valellen,kuivaa ne palvelustyt
ön vahvaan tukkaan,kun samallaalla kuninkaan piteleepottaa poika alaston, palellen....taas kuljeskelee p
äiv
ä y
öksi,ja seurue ker
ää tarpeitaansiirty
äkseen ulos, jossapuutarhoissa enkelitkinkeralla keijujen soittavat:onnen puistossa,lehmuston varjoissa...hekin ymm
ärt
äv
ät yhteisen onnen, siksisoittavat.oi onnea...mekin ymm
ärr
ämme yhteisen onnen, siksisoitamme.oi onnea...ja muistakaa: jos vain tahtookin niin h
än,t
än kansan kauniit p
äät putoaa!oi onnea kansan, joka saakuningastaan rakastaa!
|